torstai 28. maaliskuuta 2024

Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

torstai 14. maaliskuuta 2024

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.


Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.


[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555

perjantai 16. helmikuuta 2024

Sattumuksia Kasurilan kylällä – mylly palasiksi!

 


Päivi Väisänen on toimittanut paikallishistoriallisesti valtavan kiinnostavan kirjan Kasurilan kylältä. Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta. Väisänen on koonnut teokseen Knuutisen kirjoittamia runoja, arkkiveisuja 1800-luvun puolivälistä 1880-luvulle. Kirja ansaitsee ihan oman arvionsa, mutta tällä kertaa kirjan lukeminen johdatti minut tutkimaan Kasurilan kylän elämää ja arkea 1800-luvun puolivälissä. Silloin Aaro Knuutinen (1825- 1896) eli parhaan miehuutensa aikoja Kasurilan kylällä.

Siilinjoki ja Siilinkoski olivat 1800-luvulla eläneille paikallisille tavattoman tärkeitä. Joen rantamilla oli soita, niittyjä ja viljelyksiä. Lisäksi Siilinkoskessa toimi tilallisten yhteinen mylly. 1856 Elias Laitinen ja Olli Ruuskasen perilliset vaihtoivat maatiloja keskenään. Laitinen luovutti Varpasjärveltä tilan Sutela 9 ja välirahaa maksettuaan sai Ruuskasilta tilan Kasurila 7. Tähän kauppaan kuului osuus Siilinkosken myllyyn.

Nykyisen Siilinjärven kirkonkylän seutua vuoden 1864 kartassa.
Näkyy tiet Kuopiosta Iisalmeen, haarautuminen Maaningalle ja
Nilsiään. Huomaa tie Räimälle, sieltä oli sujuvaa kulkea venellä
Kuopioon.
Sattumoisin toinenkin kylän tila siirtyi uusiin käsiin.  Kasurila 18, Mähölä/ Siilinpää tilan omistajaksi tuli avioliiton kautta kruunun nimismies Victor Fabian Aschan. Hän oli naimisissa Ida Kronströmin kanssa. Ida oli edesmenneen vääpeli Petter Enok Kronströmin tytär. Nimismies osasi lukea karttoja ja jakokirjoja. Hän oli huomannut, että mylly oli kokonaan hänen omistamansa tilan Kasurila 18 mailla.

Vuonna 1862 käräjillä käsiteltiin Aschenin laatimaa vaatimusta, että mylly on purettava tai se on siirrettävä maanomistajan haltuun. Vastaajina ja siis myllyn pystyyn laittaneina tilallisina olivat käräjillä Olli Miettinen, Petter ja Adam Väänänen, Jöran Zacheus, Agatha Hiltunen, Aaro Knuutinen ja Elias Laitinen, kaikki Kasurilan kylältä.

Siilinjoen rantamat kuuluivat Kasurilan eteläiseen jakokuntaan. Vuonna 1777 laaditussa isojakokartassa joessa ei ole merkintää myllystä. Myllyt saattoivat jäädä välillä pois käytöstä, kunnes ne taas kunnostettiin. Näin oli käynyt Pöljänjoen myllylle 1700-luvun loppupuolella. Omistusoikeus oli kyllä hyvin selvillä Kasurilan kylälläkin 1800-luvulla, mutta isojaon jälkeenkin jäi paljon epäselvyyksiä. Rahvas oli elänyt pitkään käyttöoikeuden maailmassa, jossa oikeus myllyn pyörittämiseen syntyi siitä, että oli mylly yhdessä jokeen laitettu.

Ote Kasurilan eteläisen jakokunnan isojakokartasta vuodelta 1777.
Siilinjoki ja sen niityt näkyvät hyvin, ei merkintää myllystä. Kartassa 
on myös myöhempiä merkintöjä, kun rautatieaseman paikkaa
suunniteltiin 1800-luvun lopulla.

Nimismies Aschan halusi myös häätää myllyn hoitajana toimineen torpparin, sillä isojaossa ei ollut erotettu tonttia myllärille. Mylläritorpparina toimi Moses Pennanen, joka puolustautui sanomalla, että hänellä on elinikäinen oikeus torppaan. Tämän oikeuden oli hänelle antanut David Johansson Savolainen, tilan Kasurila 18 edesmennyt isäntä. Mähölässä isännän leski Elisabeth Karhunen oli kuollut 1855 ja hänen poikansa David Savolainen kuoli vuonna 1856. Uudet omistusjärjestelyt liittyivät varmasti tähän, tilalle ei ollut Savolaisista jatkajaa.

Aaro Knuutinen kirjoitti 1870 runon Siilin myllystä. Mylly oli perustettu kylän isäntien yhteistuumin, mutta myllyn tiimoilta oli heti riitaa. ”Nousi kapinat kalusta, kylän kesken kelvottomat, joit on pitkin piisannunna, Täysin määrin tänne asti...” Siilinpään omistaneet Mähöset kadottivat runon mukaan talonsa ja erkaantuivat myllystä. Hankkeessa mukana olleet kuolivat eikä riitaisasta myllystä tehty virallisia sopimuksia.

Niinpä uudella Siilinpään omistajalla, nimismies Aschanilla oli omasta mielestään perusteet myllyn poistamiselle mailtaan.

Aaro Knuutinen kuvaa vaikuttavasti myllyn hajottamisen runossaan.

”Kruunun miehet” runtelivat,

Vihoissansa viskelivät:

Laitoit ensin lautakaton

Kosken kuohuvan kitahan,

Sitten särit seinämätkin

Sekä rattahat repelit,

Panit poies paikoiltansa,

Kivet viskoit kivikolle,

Lyhdyt laitoit lattialle,

Työnsit vanhan tullikirstun,

Heinäniitulle hivutit,

Vastukseksi Väänäselle…[1]

Myllyn tiimoilta alkanut kiista sai lopullisen sinetin vasta vuonna 1875. Hovioikeuden päätöksessä todettiin, että tilat 4,5,6,7, 15 ja 18 Kasurilan kylässä olivat yhdessä rakentaneet myllyn. Kuitenkin isojaossa myllyn paikka oli jäänyt kokonaan tilan 18 mailla. Koska myllyn erottamista ei oltu tehty, se kuului kokonaan tilan 18 eli Siilinpään omistukseen.[2]

Olli Miettinen ja yhtiökumppanit olivat hakeneet 1871 lupaa perustaa mylly Siilinkoskeen. Ehkäpä yhtiökumppanit olivat löytäneet toisen paikan myllylleen? Kiinnostavaa on, että myllyn tiimoilta riideltiin vielä 1905, kun talollinen Adan Snellman ja kumppanit olivat valittaneet kuvernöörille tilan Kasurila 18 patolaitoksista. Kuvernööri kuitenkin muistutti, että koskenomistajilla oli vuodelta 1871 senaatin vahvistama oikeus padota veden kulkua.

Vuonna 1914 tehtailija Johansson rakensi Siilinkoskeen pienen sähkölaitoksen.[3] Siilinkoskessa toimii nykyisinkin kotitarpeiksi sähköä tuottava laitos. Ja patoasioista taidetaan sanailla vieläkin.

 

 

[1] Väisänen, Päivi (toim.), Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta

[2] Om vattenverk enligt finsk rätt. 1. Rätten till strömfall/ K.A. Moring. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2200956/articles/81619773

[3] Savon Sanomat 8.12.1913 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291521/articles/3919604

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1863-65, KO a:43, 36

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1856-56, KO a:36, 1134

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862, KO a:42,565

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Matti Savolaisen kova kohtalo Kuopion tammimarkkinoilla 1835

Lähtö Kuopioon talvimarkkinoille. Pohjois-Karjala, Nurmes.
Kuva Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.


Kuopion tammimarkkinat olivat suurtapaus koko Itä-Suomessa, sinne kiirehdittiin Pöljältäkin kauppaamaan vuoden tuottoja. Matti Savolainen Paavolan talon leski-isäntä oli lähtenyt myös markkinoille. Mahdollisesti hän meni sinne hevoskaupoille. Valitettavasti hän joutui kaupungissa niin pahasti hevosen tallaamaksi, että hän kuoli sinne.

Matin puoliso oli ollut ollut Kaarina Halonen (s.1795). Kaarina oli kuollut vuonna 1833. Talo jäi nyt hänen pojalleen Aatami Savolaiselle ja hänen puolisolleen Karoliina Toivaselle. Surullinen tapaus sai lukemaan kuvauksia Kuopion markkinoista. Ohessa hiukan lyhennelty kuvaus menosta ja meiningistä 1860-luvulla, jolloin kertojan mukaan meno oli kovasti hiljentynyt. Omissa mielikuvissani Kuopion tammimarkkinoilla oli vetovoimaa vielä 1970-luvullakin niin, että kaupunkimatkat Pöljältä satutettiin niiden aikaan, jos se oli mahdollista.

Talvinen tie ja matkalainen. Viktor Barsokevitsch.
Kuopion museo.

Kuopion tammimarkkinat 1861 sanomalehti Tapion kuvaamana:

Kuopion talvimarkkinat ovat jo vanhastaan maasamme tunnetut; on niihin ennen usiammista Suomenniemen kaupunneista ja maakunnista, vieläpä Venäeltäki, kokoontunut väkeä niin läämältä, että pienimmätki hökkelit ovat olleet pistetyt täyteen kuin riihet. Siitäpä kuopiolaisillekin hyvä tulo, kun huoneistaan, varsinkin puotiloista ovat saaneet erinomaisen kalliin vuoron eli hyyrin.

Silloin nimittäin toivat merikaupunkien kauppamiehet tänne ulkomaan tavaraa, käsityöläiset kaikenlaisia teoksiansa, talonpojat maan- ja metsänviljaa ja kauniita hevosia, ja venäläiset helppoa tavaraa, jota sitten myötiin, ostettiin ja vaihettiin. Mutta nyt ovat Kuopion markkinat kitistyneet kuin pyrähtävä pyy. Monen vielä haluttaisi vanhan tavan mukaan tänne lähteä, mutta niin vieraat kauppamiehet eli ulkolaiset, niin kuin niitä täällä kutsutaan, että käsityöläiset valittavat ei enää kannattavan tänne etäältä matkustaa – arvattavasti sen vuoksi, että kuopiolaiset ovat jo tottuneet itse ulkomailta hankkimaan tavaraa tahi omilla käsillänsä kelvollista työtä tekemään.

Eino F. Rissanen, Markkinaväkeä, 1963.
Kauppamiesten ja käsityöläisten tavaraa ei viime markkinoilta puuttunut; sitä oli tänne vedetty monelta haaralta: Kajaanista, Oulusta, Raahesta, Kokkolasta, Pietarsaaresta, Tampereelta, Joensuusta; Viipurista, Helsingistä, ynnä muista yhteensä 16 kaupungista, paitsi Pietarista. Varsinkin oli puuteosten (puukäsitöiden) puute erittäin tuntuva siitä syystä, sillä tämän tienoon miehet eivät ole juuri käsistään erittäin tekeviä – aika menee monelta tyhjän toimittamisessa ja uunilla maatessa.

Kuopion markkinoita luulemme kuitenkin paraastaan hevosmarkkinoiksi. Talolliset näillä main kasvattavat hevosiaan paremmin kuin lapsiansa. Siis on markkinoilla nähtävä, että hevoset enimmiten ovat kauniita ja jaloja, mutta heidän omistajansa kovia ja kavaloita. Sitä ei pidetä vikanakaan, jos tuttu tuttavansa, veli veljensä hevoskaupassa pettääpi – ja kun nuo venäin herrat tulevat täältä hevosia ostamaan, niin katsotaan perin mukavaksi tavaksi pistää hevosten kunnollisuutta tutkivan kouraan joku punalaita (seteli), että he hevosta kiittäisivät ja siitä niin muodoin saataisiin korkea hinta.

Vaikka markkinoita pidettiin melkein koko viikko, ei sillä aikaa ilmoitettu yhtään erikoisempaa rikosta. Ei varkauden, ei juopumisen, ei tappelun nimellä ollut mitään mainittavaa. Oli vaan näpistelemistä, maistamista ja jotain toranalkua – kohtuutta kaikissa! Ei toki kaikissa: riettautta, kortinlyöntiä ja petosta harjoitettiin niin kuin ennenkin, vaikka se, kuten tarve vaatii muka tapahtuu kaikessa salaisuudessa.

Haureliaampaa (syntisempää) kansaa ei paljon löydä kuin näillä main. Kortinlyöjiä kokoontuu näille markkinoille sekä herroja ja talonpoikia: vaarallisimmassa sattumuspelissä pannaan muutamassa minuutissa satoja ruplia menemään. Sitä tekivät näillä markkinoilla ylhäisemmät ja alhaisemmat.

Markkina-aikana oli halullisille soveliaampiakin huvituksia tarjona. Rovanberin näytelmäjoukko koetti Rahikaisen näytelmähuoneessa joka ilta levolle väsyttää sekä itseään että muita: huonot olivat hänellä markkinat samoin kuin edellinenkin oloaika. Suurempi oli väenliike Sohlbergin kuva-näytelmä-huoneessa, ihastellen sanoi muuan ukko sisään pyrkiville ”ei kometiioista (komedioista) ennään tarvitse parempiin mennä, kuin sinne männöö!”

Hojakka eli karusell, joka oli toisella puolen kauppatoria pihaan ajettu, ei näyttänyt olevan niinkään mieluinen, paha oli pakkasessa ruveta peurain ja puuhevosten selässä pyörimään. Kun tähän vielä lisätään, että väkijoukossa kuului joku kulkulainen kantourkuja eli posetiivia vinguttavan ja että taloissa kulki muuan vaimonpuoli Lohtajasta tyttärensä kanssa, jotka aika mukavasti lauloivat ja kanteletta soittivat – niin ovat markkinahuvitukset kaikki nimitetyt.

Nyt ovat markkinat puuhinensa ja huvituksiensa ohitse menneet, Kuopiossa on taas päästy asemillensa ja itse kukin elää entistä elämäänsä: toimittaa mitä voi ja lystäilee kuten halu pitää.

Heikki Väänänen, neljäs vasemmalta, on palannut markkinoilta
kotiinsa Kolmisopen Peltolaan talvella 1902. 
Siilinjärvi.

Tapio 26.1.1861 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441603/articles/81617656

Helsingfors Tidningar 14.3.1835 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/386058/articles/81617657

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2) 1835; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=140

Maaninka lastenkirja 1832-1842 (AP I Ab:5) Sivu 578-579 Pöljä 10 fd 6; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40717&pnum=293

Maaninka rippikirja 1832-1844 (AP I Aa:10) Sivu 329 Pöljä 10; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

Räsänen, Riitta (toim.), Savo ja sen kansa

Perinnealbumi, vanhat valokuvat kertovat, Pohjois-Savotoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

maanantai 29. tammikuuta 2024

Sananen matkustavaisten oloista 1800-luvun alkupuolella Kuopion pitäjässä

 

Werner Holmberg, Maantie Hämeessä 1860.
Kansallisgalleria.

Nykyisen Siilinjärven asukkaiden elämään on keskeisesti vaikuttanut valtamaantie Kuopiosta Iisalmeen. Vaikka vesitiet ja jäätiet olivat pitkään ylivoimaisen helppokulkuisia reittejä, niin tieverkkokin kehittyi hiljalleen.

Veijo Saloheimon mukaan Kuopio-Iisalmi tien rakennuttivat todennäköisesti venäläiset verotyönä 1710-luvulla isovihan miehityksen aikaan. Tiettömät taipaleet olivat vähän suojanneetkin Pohjois-Savoa, jossa isovihan (1700-21) miehitysaika ei ilmeisesti ollut lähellekään niin tuhoisaa kuin Etelä-Suomen tai Pohjanmaan seuduilla.

1860-luvulla nykyisen Siilinjärven alueella oli hyvin vaatimaton tieverkosto. Kuopio-Iisalmi tiestä erkani tie Jännevirran lossin kautta Riistavedelle ja Tuusniemelle. Lisäksi Räimälle pääsi Kasurilasta tietä pitkin. Nykyisen kirkonkylän seutuvilla risteytyivät pitäjäntiet Nilsiään ja Maaningalle.

Maantien tuli olla 10 kyynärää (noin 6 metriä) leveä. Ohjeenmukainen pitäjäntie oli 6 kyynärää eli vähän yli kolme metriä leveydeltään. Sitten oli kylätiet, jotka olivat tallautuneet vuosisataisen asumisen myötä ja niitä pidettiin sellaisessa kunnossa kuin jaksettiin. Lisäksi oli olemassa tiheä polkujen verkosto talojen ja kylien välillä. Talonpoikien tehtävä oli ollut vuosisadat rakentaa ja hoitaa tiet, samoin kuin kyyditykset. Se oli varsinkin tienvarsikylien talonpojille raskas taakka.

Vaikka kuva on Vienan Karjalasta v. 1894,
niin varsinkin pitäjäntiet ja kylätiet olivat
varsin vaikeakulkuisia Savossakin.

Vielä 1870-luvulla Topelius kuvasi maantiekyytiä Suomessa kyytikärryillä seuraavasti:

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen avut ovat yhtyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitrojen päällä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puuresooreilla, useimmiten ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokaisen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs. Jokainen pikkukivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastuntansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengässäsi.

Isompien teiden matkustavaisten turvaksi oli rakennettu kievarilaitos. Vuonna 1758 lähialueen kievarit olivat Koivusaaressa, Halolassa ja Lapinlahden Pajujärvellä. Vuonna 1767 mainitaan jo kievari Pöljälläkin. Yksinkertaisimmillaan kievarin tuli tarjota matkustavaiselle maksua vastaan yösija, ruokaa ja kyyti. Kievarilla oli omia hevosia, mutta tilallisten oli luovutettava hevonen ja kyytimies ajoon manttaaliluvun mukaan. Tämä oli usein vaikeaa ja vastenmielistä. Hevosia ja työmiestä tarvittiin omiin ajoihin.

Vuonna 1858 Pöljän kestikievarin pitäjä Pekka Leskinen haastoi Pekka Wäänäsen Kehvon kylältä käräjille, koska Wäänänen ei ollut suorittanut hollivastuutaan Pöljän kievarille. Pekka nimittäin omisti osan Pöljän talosta N:ro 2. Samasta asiasta Leskinen kävi käräjiä Taavetti Muonaa ja Fredrika Aganderia vastaan. Heidän torpparinsa oli käynyt tekemässä ajoa vain viikon, vaikka manttaalien mukaan työtä olisi kuulunut tehdä kaksi viikkoa.

 Jussi Hiltunen Koivusaaresta oli lähettänyt Kasurilan kievarin holliajoon huonon hevosen ilman kunnon kärryjä. Hollivuoroa hoitamaan hän oli vielä laittanut pikkupojan. Kasurilan kievarista vastaava Taavetti Launonen haastoi Hiltusen käräjille vuonna 1855. Hiltusta sakotettiin asiasta.

Kievarissa oli päiväkirja, johon matkustavaiset kirjoittivat nimensä ja mahdolliset moitteet matkalta tai kievarin oloista. Näitä moitteita nimismies vei aika ajoin käräjille, sillä nimismiehen tehtävänä oli valvoa kestikievarien palvelun tasoa.

Usein hevosia ei kerta kaikkiaan ollut kievarissa, kun kyydin tarvitsija oli tullut kyytiä pyytämään. Hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Alexander Nordentreng jäi matkallaan Maaningalta Kuopioon jumiin tuntikausiksi Hamulan kestikievariin, koska kievarin vastaava Iwar Wäänänen ei ollut kyennyt hevosta matkalaiselle osoittamaan. Kievarinpitäjä sai asiasta sakot käräjillä 1850.

Säräisniemen pappilan hevonen, kuvaaja Julius Ailio 1901.
Museovirasto
Jos matkalainen saikin kievarista hevosen, niin varsin usein hevosen matkakunnosta valitettiin.

Varatuomari Mauritz Hasselblatt koetti matkustaa vuonna 1844 Kuopiosta Iisalmeen. Hän sai Toivalasta Aaro Kejosen kyydin, mutta hevonen oli niin heikko, että se piti vaihtaa jo noin kahden kilometrin matkan jälkeen. Toivalan kievaria piti tuolloin Påhl Mömmö.

Mainintoja huonoista hevosista on niin paljon, että herää kysymys hevosten yleisestä kunnosta 1800-luvun Suomessa. Vaikka hevonen sai perinteisesti parhaat palat talon rehuista, niin nekin saattoivat keväisin olla ruuan puutteesta heikkoja. Ja kievariajoon ei varmasti talon parasta hevosta annettukaan.

Matkustavaiset majoitettiin useimmiten talonpojan itsensä asumiin suojiin, savutupiin, joissa maattiin olkipehmusteissa. Kievarit saivat myydä viinaa ja olutta. Tavoitteena oli, että valtamaanteillä kievari olisi noin 12,5 virstan välein (noin 13 kilometriä).

Tiet olivat kuoppaisia, kivikkoisia ja mutkittelivat väistellen korkeita mäkiä ja kallioita. Talvikunnossapito oli myös oma lukunsa.

Vuonna 1836 syyskäräjillä jaettiin valtamaantien talvikunnossapitourakat nykyisen Siilinjärven alueelle. Kuopion kaupungin rajalta Toivalan kievariin tien hoiti Pehr Gabrielsson Hoffrén (9 hopearuplaa). Toivalasta Kasurilaan Henrik Kinnusen talon kohdalle otti hoitaakseen Matti Kasurinen. Matkaa tuli yli 6 virstaa (noin 6,5 kilometriä), korvaus työstä oli 14 hopearuplaa. Seuraava tienpätkä loppui Kasurilan sillalle, tämän välin otti urakakseen Juhan Savolainen Kasurilasta. Hän sai siitä korvausta 13 hopearuplaa 50 kopeekkaa. Kasurilan sillalta Pyykankaalle tien piti auki Aron Kejonen 12 hopearuplan ja 50 kopeekan hinnalla. Samalla hinnalla hoiti Matts Kejonen tien Pyykankaalta Pöljälle. Pöljän kestikievarista Iisalmen pitäjän rajalle tietä urakoi kestikestikievarin pitäjä Matts Itkonen 10 hopearuplalla.

Urakoista oli helppo sopia ennen lumia, mutta teiden auraamattomuudesta näyttää käräjillä olevan paljonkin riita-asioita. Viime kädessä nimismies ja matkalaiset valvoivat teiden hoitoa valituksineen.

Kyytejä käyttivät lähinnä säätyläiset. Jonkinlaisen näppituntuman matkustamisen hintaan saa siitä, että renkipojan kolmen päivän palkka oli vuonna 1857 96 kopeekkaa. Noin 30 kilometrin matka edestakaisin maksoi 1 ruplan 25 kopeekkaa. Tällaisen ”rätingin” laittoivat Pekka Muona ja Johan Koponen kuluistaan, kun olivat tulleet Iisalmen pitäjästä Kuopioon käräjille todistamaan. Kyyti muodosti laskusta suuremman osan kuin heidän tekemättä jääneet työpäivänsä. Käräjäreissuun kului aikaa kolme päivää.

 

Tulo Kuopioon 1920-luvulla. Yläviistossa Koivumäen kartano.
Autoliikenne pakotti tasoittamaan maanteilta kivet ja kannot.
Kuopion kulttuurihist. museo.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-36 KO a:16, 472

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1857-57, KO a:37, 413

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-44, KO a:24, 424

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-55, KO a:35, 768

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-50, KO a:30, 1058

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa, 574

Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 499-566

 

tiistai 16. tammikuuta 2024

Lapsenruokkoja ja sikiönlähdetystä – ankaran sukupuolimoraalin kääntöpuoli

 

Näkymä Pöljän kylälle 1910-luvulla. Kylän taloista oli suora
näköyhteys melkein kaikkiin pihapiireihin 1850-luvulla.

1800-luvun puolivälin Pohjois-Savossa elettiin vielä ankaran kirkkokurin maailmassa. Sukupuolisuhteet olivat sallittuja vain avioliitossa eläville miehille ja naisille. Avioliittoon pyrkiminen oli normi, johon yltäminen on kirjattuna kirkon asiakirjoihin avioliittoon kuulutettujen, vihittyjen ja lastenkirjojen merkinnöissä.

Se toinen puoli tarinaa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoissa ja rippikirjojen pienellä kirjoitetuissa huomautuksissa salavuoteudesta, maksetuista sakoista ja merkintöinä aviottomista lapsista. Seuraavassa kerron Pöljän kylältä muutaman oikeustapauksen, jossa valottuu 1800-luvun kyläyhteisöille tyypillisiä ilmiöitä. Pöljän kylä ei varmastikaan poikennut mitenkään seutukunnan muista kylistä, kirkkokuria noudatettiin yhtä hyvin tai huonosti niin täällä kuin muuallakin.

Tilallinen Pekka Pöljältä oli seurustellut Hakkaralan kylästä kotoisin olevan talollisen tyttären, Helenan kanssa. Suhteesta syntyi lapsi 1857. Kun Pekka ei halunnut ottaa vastuuta lapsesta, Helena haastoi hänet käräjille 1858. Helenalla oli todistajana renki Matti Miettinen. Matti kertoi nähneensä, että Pekka oli vieraillut usein kantajan luona ja maannut alasti Helenan vuoteessa. Myös toinen todistaja piti varmana, että Pekka on lapsen isä.

Oikeus oli samaa mieltä. Molemmille määrättiin sakkoja salavuoteudesta. Pekka määrättiin maksamaan kolme tynnyriä ruokaviljaa vuodessa lapselle, kunnes lapsen voi katsoa pärjäävän omillaan. Asian voisi ajatella tulleen loppuun käsitellyksi, mutta kolme vuotta myöhemmin 1861 käräjillä Pekka pyysi ruokon lopettamista. Hän halusi ottaa lapsen mieluummin hoitoonsa. Pekka oli solminut avioliiton 1860. Helena ei halunnut luovuttaa lasta ”vihaiseen” hoitoon. Oikeus ei suostunut Pekan pyyntöön, mutta siirsi asian seuraavaan istuntoon.

Talvikäräjille 1862 Pekka oli kutsunut perhe-elämästään todistamaan rengin vaimo Helena Heikkisen. Heikkinen kertoi Pekan Anna-vaimon olevan rauhallinen ja kunnollinen ihminen. Toisena todistajana piika Helena Mätä katsoi myös Pekan elävän hyvää ja sopuisaa elämää vaimonsa kanssa. Lisäksi Pekka oli ottanut hoitaakseen sairaan siskonsa. Todistuksista huolimatta lapsi jäi äidille ja lapsen elatus voimaan.

Maaningan lastenkirjan mukaan Pekalle ja Annalle ei syntynyt yhteisiä lapsia.

Niskalan talo Pöljällä 1900-luvun alkupuolella. Kylässä valta
oli talollisilla, jotka olivat työnantajia, lautamiehiä,
 kirkkoneuvostonja sittemmin kuntien toimielinten jäseniä.

Piika Wilhelmiina Kejoselle oli syntynyt avioton lapsi Karoliina 17.8.1848. Syyskäräjillä 1848 Wilhelmiinaa edustanut isä, Aaro Kejonen kertoi, että tilallinen Olli Kekäläinen Kolmisopelta oli lapsen isä. Olli oli luvannut mennä naimisiin Wilhelmiinan kanssa. Olli Kekäläinen oli paikalla oikeudessa. Hän kertoi pariskunnan menevän naimisiin ja samalla hän tunnusti lapsen omakseen. Wilhelmiina Kejonen ja Olli Kekäläinen vihittiin Maaningalla 26.7.1849. Mitenkään kiireellisenä Olli ei näytä avioliiton virallistamista pitäneen, koska vihkiminen tapahtui vasta lähes vuoden lapsen syntymän jälkeen. Kihlautuneiden sukupuolista kanssakäymistä ei yhteisössä yleensä paheksuttu, vaikka se kirkkokurin näkökulmasta olikin luvatonta.

Piika Lovisalle syntyi lapsi, jonka isäksi hän käräjillä nimesi talollisen Pekka K:n. Todistajana Pekka Takkunen kertoi pariskunnan maanneen alasti yhdessä kuin aviopari ikään. Wilhelmiina Rautiainen sanoi kuulleensa, että Pekka K on luvannut huolehtia lapsesta. Pekka kiisti isyytensä, mutta oikeus ei häntä uskonut. Ruokot määrättiin ja molemmille tuli sakot salavuoteudesta.

Oikeusjutuista tulee nopeasti selväksi, että 1800-luvun puolivälin Pöljällä ei mikään pysynyt salaisuutena pitkään. Asuttiin yhteisissä huoneissa, saunottiin yhdessä ja väki liikkui töidensä takia eri puolilla kylää. Juorut levisivät nopsasti.

Piika Annan ja lampuoti Jussin oikeudenkäynnin loppuratkaisua ei löytynyt, mutta Anna oli haastanut Jussin käräjille. Lapsi oli syntynyt 1848. Piika Loviisa Kejonen oli nähnyt pariskunnan nukkavan yhdessä, samoin kertoi loinen Maria Pylkkönen. Jussi sanoi, ettei tehnyt sängyssä mitään sopimatonta. Kun todistajatkaan eivät voineet varmaksi väittää luvattomista teoista, niin asia siirrettiin seuraaville käräjille. On totta, että ihmiset saattoivat nukkua samoissa sängyissä ihan viattomastikin, koska varsinkin talvisin taloissa elettiin kovin ahtaasti. Tämä elatusjuttu jäi avoimeksi.

Naiselle oli tavattoman tärkeää saada elatus lapselle, sillä yksin lapsen kasvattaminen ja elättäminen oli hyvin vaikeaa. Asiaan liittyi vielä häpeä, jota naiset usein yksin kantoivat. Tilanne sai miettimään muitakin ratkaisuja.

Savutupa. 
Pöljän kotiseutumuseo.

Vuonna 1856 käsiteltiin Kuopion syyskäräjillä epäiltyä sikiönlähdetystä Pöljällä. Piika N.N. oli tullut raskaaksi sopimattomasta suhteesta renki Pekkaan. N.N. oli 32-vuotias nainen, joka oli työskennellyt piikana leski Maria Halosen taloudessa sekä Jussi Toivasella. Nimismies oli aloittanut tutkinnan asiassa, koska seudulla oli alkanut liikkua puheita sikiönlähdetyksestä.

Monet kylän naiset olivat saunoneet yhdessä ilmiannetun kanssa. Useampi todistaja kertoi, että he olivat havainneet ilmiannetun ulkomuodossa muutoksia, jotka viittasivat siihen, että hän odotti lasta. Lisäksi N. N. oli itsekin valitellut raskausvaivoja ja kertonut ainakin kolmelle todistajalle olevansa raskaana. N.N. oli myös kertonut suhteestaan Pekkaan. N.N. oli ymmärtänyt olevansa raskaana ”ensimmäisenä maaliskuun maanantaina”.

Loinen Stiina Hakkarainen kertoi, että N.N. oli kysynyt häneltä konsteja, miten lapsesta pääsi eroon. Todistaja sanoi varoitelleensa edes puhumasta sellaisia.

Kesällä N.N. hävisi palveluspaikastaan Jussilasta. Hän viipyi poissa viikon. Palatessaan hän oli kalpea ja huonovointinen, kertoi saaneensa keskenmenon. Oikeus pohti nyt isolla joukolla, oliko N.N. teettänyt laittoman sikiönlähdetyksen vai oliko kyseessä luonnollinen tapahtuma.

N.N. kertoi lähteneensä Maaningan kirkolle, käyneensä kirkossa ja menneensä sitten tapaamaan äitiään Käärmelahteen. Siellä hän oli tullut sairaaksi Kimingin torpassa, jonne oli mennyt kylään sisarpuolensa kanssa. Jussi Toivanen kertoi oikeudessa, että ennen katoamistaan N.N. oli puhunut ”itsensä tuhoamisesta” eli N.N. oli ollut hyvin ahdistunut ja levoton.

Sikiönlähdetys oli hyvin vakava rikos. Siitä joutui vankilaan niin raskaana ollut nainen kuin raskaudenkeskeytyksen tekijäkin. Tämä oikeusjuttu jäi sikäli kesken, ettei 11.10.1856 oikeudenkäynnin asiakirjoja ollut saatavilla. Kirkonkirjoista kuitenkin näkyy, että N.N. ei saanut tuomiota sikiönlähdetyksestä. Ainoana merkintänä hänellä kulki mukana ”sakot salavuoteudesta”. N.N. näyttäisi jatkaneen elämää Pöljän taloissa piikana normaalisti.

Renki Pekka ei tullut oikeudenkäynteihin, vaikka hänet oli sinne määrätty.

Naiset voittivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä löytyneet lapsenruokkojutut, yksi juttu jäi epävarmaksi. Ehkäpä naiset, jotka uskalsivat kanteen nostaa olivat varmoja näytön riittävyydestä.

Jokaiselle sukututkijalle on tuttua, että syntyneiden kirjoja tutkiessa maininta ”äpärä” tulee vastaan. Usein niissä oli kuitenkin kysymys siitä, että avioliiton virallistaminen oli viivästynyt. Esimerkiksi isotätini sai ensin ”äpärän” ja meni vasta myöhemmin naimisiin (1880-luku). Mummoni oli viimeisillään raskaana, kun avioliitto solmittiin (1914). Kyläyhteisö hyväksyi kihlaparin suhteen, kun oli olemassa tieto tulevasta avioliitosta. Tämä saattoi joskus saada naisen aloittamaan suhteen, josta ei sitten seurannutkaan avioliittoa. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, ettei miestenkään ollut ihan helppo vastuitaan paeta kyläyhteisön valvovan silmän alla.

Avioliitto oli hyvin vakava asia. Brita Toivanen Pöljältä ja Henrik Ollikainen Lapinlahdelta olivat sopineet avioliitosta, heidät oli kuulutettu Maaningan kirkossa. Vuonna 1850 käytiin oikeutta siitä, että sovittu avioliitto ei ollut toteutunut. Henrik Ollikainen halusi oikeuden päätöksen siitä, että hän on vapaa uuteen avioliittoon.

Britan isä Wilhelm Toivanen piti tyttärensä kunnian puolta ja vaati avioliittoa toteutettavaksi, hänen mukaansa Henrik oli maannut kihlattunsa. Loppujen lopuksi 1851 oikeuteen tuotiin pariskunnan yhteinen todistus.

Sitten kun Maaningan kappelissa on meitä allakirjottajain edellä kolmesti Cristilliseen avioliittoon kuulutettu olemme me kuitenkin keskenämmä suostuneet tätä meidän naimiskauppaamme purkamaan ja koska me yhdessä molemmat olemme tulleet kylmäkiskoiseksi tässä asiassa, niin me yhdessä tahdomme vastata niistä ulosteoista kuin erokirjan hankinta Korkeasti kunnioitetulta konsistorilta myötänsä tuopi. Ynnä myös todistamme ettemme ole luvatonta yhteyttä eli kanssakäymista välissämme pitäneet. Pöljällä torstaina 14.2.1851.

Asiakirjan olivat allekirjoittaneet Brita Toivanen ja Henrik Ollikainen sekä Britan isä Wilhelm Toivanen. Wilhelm antoi naimiskaupan purkuun suostumuksensa. Lisäksi paikalla olivat ulkopuolisina todistajina Aaro ja Taavetti Miettinen.

Tämän kirjoituksen taustakirjallisuutena olen lukenut Pasi Saarimäen tutkimusta Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit: esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Se käsittelee hiukan myöhempää aikaa kuin ohessa esitellyt oikeustapaukset, mutta antaa kuitenkin pohjaa tarkastelulle. Normi oli avioliitto ja sen piiristä poikkeavia asioita käsiteltiin usein käräjillä.

Vuoden 1890 lopussa Suomen vankiloissa istui 215 naista tuomittuna lapsenmurhasta tai yrityksestä siihen sekä kuolemantuottamuksesta sikiölle. Ankaran kirkkokurin synkin puoli liittyi epätoivoisiin tekoihin, joita naiset tekivät häpeän ja näköalattomuuden keskellä. Vuonna 1857 käsiteltiin Kuopion käräjillä Kasurilassa tapahtunutta lapsenmurhaa. Siinä hyvin nuori piikatyttö synnytti yksin lapsen talvikylmään, jätti heitteille ja aiheutti siten lapsen kuoleman.

Lapsenmurha tai raskauden keskeyttäminen koettiin aikalaisten mielissä hirveänä tekona, mutta samalla jo tuolloin varsin laajasti ymmärrettiin tekojen tausta. Muun muassa Minna Canth kirjoitti aiheesta näytelmässään Anna-Liisa.

Lähteet

Pasi Saarimäki, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:30, 18 (879)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:31, 19 (568)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1527)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1520)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:28, 291 (1135)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (75)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:41, 79 (1167)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 487 ((355)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 120 (97)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (95)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:37, 1 (2)

Maaningan kirkonkirjat

Vankeinhoitohallituksen kertomus vuodelta 1890 https://www.doria.fi/handle/10024/154654